Suomi 1978:

1970-luvun loppuun asti Suomessa vallitsi vielä hoivaamisen ja välittämisen kulttuuri. Itse en sitä kovin syvällisesti tuohon aikaan, 10-11 -vuotiaana ymmärtänyt. Jälkikäteen mietittynä ero nykymaailmaan on kulttuurisesti yhtä pitkä, kuin hyppäys maaseudulta ensimmäisiin lähiöihin, joka tuohon aikaan olikin ajankohtainen.

Itse kasvoin ja sain elää suhteellisen hyvää ja rauhallista lähiöelämää Espooseen rakennetun Perkkaan asuinalueen ensimmäisessä 8-kerroksisessa tornissa. En minä muista, että siinä olisi ollut mitään kummallista. Nykyiseltään katsoen vanhemmat asuivat normaalissa noin 60-neliöisessä kaksiossa, josta sitten vaihdettiin pikku hiljaa isompaan asuntoon, jossa saimme veljen kanssa omat huoneet. Elintasosta minulla ei ole muuta tietoa, kuin että ruokaa oli ja joskus riitti rahaa karkkipäiväänkin ja lelut eivät olleet ns. patterin välissä vaan ihan normielämää kai tuohon aikaan elettiin.
Jälkikäteen olen tietysti kuullut, että ihan 70-luvun alkuun hankalaakin rahallisesti oli ja varmaankin isovanhempien tukea jonkin verran oli. Tai että ainakin silloin osattiin katsoa tarkemmin, mihin raha laitetaan. Nykyisen maailman hälläväli-asenne järkyttää nyt jo itseäkin välillä ja kai sitä tuli hälläväliä-ajatuksia hyvätuloisena itsellekin jonkin verran ja siitä seurauksena harrastettua edellisellä vuosikymmenellä varsin nopeatempoista elämää. Jotenkin tuntuu kuitenkin, että omien vanhempien ikäpolven aikaan elämä oli jotenkin suunnitellumpaa ja ohjatumpaa, kuin nykymeno. Ymmärrän toki, että tämä voi olla vain illuusio, joka on heijastunut sen aikaisen lapsen silmin.

Minun piti puhua puuttumisesta. Ei siis siitä puuttumisesta, että jotain tärkeää elämästä puuttuu. Vaan siitä puuttumisesta, että puututtaisiin toisen ihmisen ja varsinkin läheisen elämään. Aloitetaaanpa addiktion määritelmästä:

Osaan kyllä määritellä sen itsekin, mutta joskus on hyvä referoida Wikipediaa, ettei mene aivan pieleen. Tällä kertaa englanninkielistä versiota.
 

Addiction is the continued use of a mood altering substance or behavior despite adverse consequences,[1] or a neurological impairment leading to such behaviors.[2]

Addictions can include, but are not limited to, drug abuse, exercise addiction, food addiction, sexual addiction, computer addiction, and gambling.

Kokeillaanpa kääntää:

Addiktio on siis mieleen vaikuttavan aineen tai käyttäytymistavan jatkuva toisto riippumatta tiedossa olevista vakavista seurauksista tai neurologinen ongelma, joka johtaa vastaavaan käyttäytymiseen.

No niin. Siis mieleen vaikuttava jatkuva toisto. Esimerkkejä tietenkin lukija ymmärtää, viina, tupakka, huumeet ja tämän blogin aihe ruoka. On myös muita riippuvuuksia, kuten pelaaminen, vedonlyönti, seksi ja voisi jopa sanoa, että normaalilta näyttävä ihminen onnistuu addiktoitumaan melkein mihin tahansa. Missä vaiheessa esimerkiksi kuntoiluharrastus tai postimerkkien keräily sitten muodostuu addiktioksi ja pakkomielteiseksi. Lukija miettiköön tätä. Omalta osaltani voinen sanoa, että olen elämäni varrella ollut addiktoitunut ainakin urheiluun, viinaan, nyt ruokaan, joihinkin videopeleihin ja Essiin, joka sivumennen sanoen oli vaimoni.
 

Olen ollut koukussa esimerkiksi videopeleihin, viimeisimpinä esimerkiksi maineikkaan XBOX-konsolille tehdyn HALO-avaruustaistelun jaksoihin, joita pelasin suunnilleen yötä päivää, kunnes ne oli ratkottu. Töissä piti tietysti välillä käydä. Sairaalasta päästyä 2010 olin muutaman kuukauden koukussa ristisanoihin, sudokuihin ja vastaaviin älytehtäviin, kun epäilin päässäni olevia neurologisia muitakin ongelmia. Ei niitä ollut, joten lopetin ratkomisen siihen, kun Ilta-Sanomien koko sivun ristikon ratkoin vartissa. Ei ollut neurologista ongelmaa. Tämän jälkeen kuitenkin piti vielä varmistaa asia ja ostin kirjan, jossa oli "miljoona" erilaista loogista päättelytehtävää matemaattisista kielellisiin, hahmotuskykyä vaativista hoksaamista vaativiin ja niin edelleen. Selvitin pääosan niistäkin tehtävistä.

Nettipokeriin olin koukussa, mutta onneksi olin sitä aloittaessani itse tietoinen mahdollisen addiktion synnystä ja tein pelaamiselle kohtuullisen (rahallisen) kuukausilimiitin, jonka harrastukseen uhraisin. No, kumulatiivisesti jäin koko touhusta voitolle muutamia satasia, kunnes pääsin lopettaa. Tienattuihin rahoihin (olin kohtuullinen pelaaja siinäkin) nähden touhuun meni aivan liikaa aikaa, enkä ollut valmis riskeeraamaan kovemmilla panoksilla, joskin vastustajat olisivat tietysti olleet myös parempia pelaajia panosten noustessa. Turpiin olisi varmaan tullut.

Minun piti puhua puuttumisesta. On tavallansa ymmärrettävää, että mieli ja aivot taistelevat vastaan, kun joku läheinen huomauttaa terävästi: "Sinulla taitaa olla ongelma".

Itse olen nyttemmin pohtinut asiaa. Mitenköhän tuota kuvailisi?

1) Joku ystävä normaalissa tilanteessa harrastusten tai illanvieton yms. ohessa sanoo jotakin vaikkapa ystävälliseenkin sävyyn: "Hei Pekka (nimi muutettu), sinulla saattaa olla alkoholiongelma." (ongelma voi siis olla mikä tahansa, vaikka syömishäiriö)
2) Ensin tulee normaali inhimillinen väistö. "Ei, mitäs nyt minä, kevyesti taas kesällä tullut tissuteltua, otan syksyllä takaisin." (Vaikka itse tietää, että paino on noussut jo pari vuotta tasaisesti.
3) Yleensä se ystävä jättääkin homman tähän ja toteaa itselleen. "Olen hyvä ystävä, kun uskalsin sanoa asiasta, kaipa hän ymmärtää ja ottaa itseensä."

4) Vaan ei ota. Miksi ?