Omalla silmällä(kin) katsoen keskiverto suomalainen on pulskistunut. Kaduilla näkee itseni lisäksi monen kokoista, enemmän tai vähemmän lihaisaa ihmistä. Ja niin taitaa olla monessa länsimaassa, yhdysvallat ilmeisesti pahimpana esimerkkinä tässä suhteessa. Erilaisia laihduttamiseen ja läskiytymiseen liittyviä otoksia näkyy televisiokuvissa, uutiskuvissa, elokuvissa ei niinkään paljon, mutta milloin missäkin muissa kuvissa.

Ihmedieettejä on lehtien sivuilla harva se päivälehti. Laihdutuskerhoja, nettiklubeja, laihdutustuotteita myydään kuin viimeistä päivää ja ostoskanava pursuilee erilaisia todella hämärän näköisiä laitteita, joilla kuulemma hoikistuu. Ainakin jos niillä puurtaa monta tuntia päivässä. Ja alkaa syödä oikein. Laihtuminen perustuu kuitenkin vain siihen oikein ajoitettuun ja oikein rakennettuun ruokailutottumukseen. Faktaa on kuitenkin se, että läski puhuttaa.

Läski herättää voimakkaita tuntemuksia noin yleisesti, se kiinnostaa mediaa ja heijastaa varmaan jollakin tavoin ihmisen elämänarvojakin. Joidenkin mielestä. Omasta mielestäni se kertoo kyllä elämäntavasta, mutta arvoja on kookkaillakin ihmisillä joka lähtöön.

Case : Samoan airlines

Samoalla elää maailman keskimäärin lihavin kansa. En tiedä onko kyse muodista vai onko siellä vain kulttuuri kehittynyt siihen suuntaan, että läskimpää neitoa tai jätkää arvostetaan enemmän. Lentoyhtiö on kuitenkin pannut kehitykselle nyt jarruja ja alkanut (pienessä määrin) jyvittämään lentolipun hintaa painon mukaan. No, onhan tietysti selvää, että lentokerosiiniä menee enemmän, kun on enemmän kuormaa, mutta en ole aivan vakuuttunut siitä, onko tämä nyt aivan eettisesti oikein.

Samoin perustein voisi ohimennen laskuttaa invalidia siitä, että lentokentän työntekijä auttaa häntä lentokoneeseen ja laskuttaa vielä pari satkua pyörätuolin kuljettamisesta. Tai miten on sokean opastamisen kanssa. Pitäisikö maksaa ylimääräistä siitä, että opaskoira lentää mukana. Varmaan sitten pitää, mutta minun moraalini sanoo niin, että opaskoira on osa sitä ihmistä, jota se opastaa ja näin ollen kuuluisi samaan lipun hintaan.

Saivartelua?
 

Kuten olen jo aiemmissa blogeissani todennut, kyse on kulttuurista. Amerikassa lihavuus määriteltiin 50-60-luvulla alemman keskiluokan ja köyhempien, varsinkin naisten ongelmaksi. Lääkärit, jotka saarnasivat laihuuden puolesta, olivat miehiä pitkälle 1900-luvun loppupuolelle asti. Ja tulihan tietysti vidoaikakauden alettua sitten Jane Fonda jumppavideoineen. Siitä lähtien laihdutus on kasvanut suureksi bisnekseksi ainakin länsimaissa.

Kulttuurisessa kontekstissa, jos itse oikein asiaa alkaa ajatella, naisen läskiys on jostain syystä "pahempi" asia tai ainakin siitä naisia syyllistetään enemmän. Miehelle pieni olutvatsa tuo uskottavuutta ja rehevää äijäluonnetta. Liika on tietysti liikaa, mutta kyllä se sikspäkki on suomalaismiehelläkin ihan jotain muuta kuin Tero Pitkämäen vatsalihaksisto. No, onhan asiaa tutkittukin.

Mennään lainauksiin:

Lihavuuteen suhtautumistakin on tutkittu. Tulos on sama kuin näppituntumalla, suhtautuminen miehen itraan on vähättelevämpi ja naisen traaniin taas jostakin syystä tuomitsevampi. Erot ovat tutkijoiden mukaan selvät. Ja nyt puhutaan tietysti nykyhetkestä. Sata vuotta sitten oli toisin.

Pullea kuningas ja hovin leppoisat, laiskat, mutta läskit miehet oli tunnettu ja hyväksytty tosiasia. He olivat aatelia, heillä oli aikaa. Naiselle taas laitettiin korsetti ja vetäistiin naruilla läskit piiloon. Hyvä kun hengittää pystyi.
Läskiys yhdistettiin myös hyväntuulisuuteen ja positiiviseen asenteeseen ja leppoisaan elämänkatsomukseen. Toisaalta huonoina puolina nähtiin tahdonvoiman puute, vastenmielinen ulkonäkö ja jotkut pitivät lihavia älyltään vajavaisinakin.

 

Case Ahtisaari

Kukaan ei kiistäne enää Martti Ahtisaaren tekoja ja henkilöhistorian ansioita. Mutta jotkut muistavat, kuinka hänen kokoaan pilkattiin vaalikampanjan aikana ja osin sen jälkeenkin. Jotkut tuttavanikin eivät halunneet tunnustaa hänen ansioitaan edes Nobelin jälkeen. Koska hänen ulkonäkönsä ei ole standardi pitkä ja hoikka, presidentillinen. No, poliitikkoja voi tietysti pilkata, mutta ei heidänkään ulkonäköönsä saisi takertua. Sitä nyt roskalehdistö edelleen tekee ja se tarttuu ihmisiin.
 

Elvis ja Brando

Muina esimerkkeinä voinee mainita Elvis Presleyn ja Marlon Brandon, jotka lihottuaan "menettivät gloriaansa" ihmisten silmissä. Niin. He eivät olleet enää tähtiä, heistä tuli inhimillisiä, he lihoivat. Sic transit gloria mundi, katoavaa on mainen kunnia..

Mutta huomattavaa on se, että heidän lihoessaan kukaan ei ollut huolissaan heidän terveydestään vaan niin, "Heidän miehekkyytensä jonkinlaisesta katoamisesta, ihanteen putoamisesta tavisten joukkoon. Kertakaikkisesta mielen rappiosta. Siitä, että miten "tuon tason kaveri päästi elämänsä noin pahoin lipsumaan lapasesta." Osittain jopa silkasta vahingonilosta. Lihavalla on vaikeaa olla yhteiskunnan tasavertainen jäsen... No, onhan atleetteja ihannoitu jo muinaisista olympiakisoista lähtien, mutta tuskin pyyleviä nykymaailman tavoin dissattu.

Sokrates ja populaarikulttuuri

Mainittakoon tosin, että filosofi Sokrateksen tiedetään olleen varsin tuhdissa kunnossa. Mutta jo muinaisessa Kreikassa lihavuudella oli jonkinlainen moraalinen ulottuvuus.
Gilman etc. puhuu jopa siitä, että lihavuutta käytettiin hyväksi 1800-luvun ja 1900-luvun alun rotuopeissa. Kokonainen ihmisryhmä luokiteltiin moraaliltaan löyhäksi ja taakaksi yhteiskunnalle.

Miksi muuten Nero Wolfe nimikkosarjastaan ja etsivä sipowicz NYPD Bluesta edustavat toisenlaista genreä? Poikkeuksellisen terävästi ajattelevaa läskiä yksilöä?  Hyvä poikkeus tietysti ja hyvä, että näitäkin populaarikulttuurissa on... Tai legendaarinen Babe Ruth, joka ei liene suomalaisille kovin tuttu Amerikassa pelatun Baseballin legenda. Lihaisa hänkin. Eikä slimmeimmästä päästä ole Satu Mäkelä-Nummela, tuore olympiavoittajammekaan...