...jatkoa edellisestä merkinnästä...

Tämä on lähtötilanne. Miksi näin on ja mikä sitten neuvoksi ?

Suuri osa ihmisistä - ainakin täällä Suomessa - on tottunut pärjäämään itse, yksin, ilman muiden apua. Ainakin pääsääntöisesti, milloin nyt joskus on toiselta rahaa vippaamassa. Mutta yläkopan asiat pidetään itsellä.

Ensimmäinen reaktio tällaiseen ystävän tekemään huomioon on asian jyrkkä kiistäminen. Sitä selittää itselleen, että itse on polkunsa valinnut, mitä siihen muut tulevat luikkimaan ja kommentoimaan, saati neuvomaan. Metsäläiskansa elää metsässä, jokainen omalla polullaan. Ja kai tämä on samalla lailla joissakin muissakin kulttuureissa, esimerkiksi Japanissa, jossa psyykkiset ongelmat ovat vielä tabumpi asia kuin Suomessa.

Avoimemmissa, vaikkapa  Etelä-Euroopan kulttuureissa asia on hieman toinen. Espanjassa, illat pitkät lörpötellään kadunkulmien tapas-ravintoloissa ja käydään siinä sivussa murheet läpi. Englannissa Pubikulttuuri tekee saman, eikä yleensä asioita jää käsittelemättä. 

Suomessa porskutetaan omalla vimmalla eteenpäin, apua ei anneta, eikä pyydetä, eikä varsinkaan haluta ottaa vastaan. Niin minäkin tein, joskin apua on tullut kyllä monellekin kaverille annettua useassakin elämänvaiheessa. Eräskin yläkopan asiantuntija ohimennen totesi, että olisinko mahdollisesti elänyt liikaa elämääni muille tai muiden tarpeita varten. Olen luonteeltani organisaattori ja järjestelen asioita, olen perustanut muutamaakin yhdistystä ja niin edelleen, järjestänyt ohjelmaa kavereille. Ehkä olisi kuulemma pitänyt joskus pysähtyä ja miettiä, mitä itse haluaa elämässään tehdä.

Jossakin vaiheessa jo kauan ennen varsinaista addiktiotani kilahdin hieman isälleni, kun hän huomautti tai ei ehkä edes huomauttanut, vaan ohimennen vaan totesi painoni nousseen. Minä siihen skitsahdin, että omapa on elämäni. Tyypillistä suomalaista ja vielä tyypillisempää Neitsyt-luonteista touhua ja ylireagointia. En minä horoskooppeihin todellakaan usko, kunhan olen nekin määritelmät lueskellut joskus. Jos joku siitä vaikka tyypilliset piirteeni löytää, oman arroganssin ja kevyen snobbailun sekä toisaalta kuitenkin organisoidun ja toisia auttamaan suuntautuneen karaktäärini tunnistaa. Mutta omakin reaktio oli esimerkki siitä, miten suomimies suhtautuu, kun joku elämäntavoista häntä huomauttaa. En suosittele. Suosittelen ottamaan kritiikin vastaan. Parempi on se, että puututaan kuin se, että ei. Edelleen puhun siis poikkeuksellisesta addiktiosta ja selvästä, nopeasta painonnoususta. En siitä pikkuhiljaa vuosien varrella kertyvästä. Ei tuohon oikein raja-arvojakaan voi laittaa, mutta 10-15 kg puolen vuoden-vuoden sisällä on jo mahdollinen merkki. Kyllä sen naamasta näkee. Voi ne samat kilot tulla kaljallakin, mutta ongelma se on sekin.

Niin, sille puheeksi ottajalle. Tämä on tyypillinen reaktio, total denial, asian kieltäminen tai sen selittely, että jostakin se nyt tällä hetkellä johtuu ja korjaanpa asian tuossa ihan heti, kunhan ehdin. Ei.

Niin. Mitä sitten, kun Total Denial tulee bumerangina puheeksi otosta.

Minullekin kävi niin, kun otin erään ystäväni alkoholiongelman puheeksi. Mainittakoon tässä, että itse olin lopettanut alkoholin käytön käytännössä kokonaan vuonna 2010. Oli sekin pikku hiljaa kertynyt jos ei aivan addiktioksi, niin ongelmaksi kuitenkin.

Niin, minunkin eräs ystäväni kiisti täysin ongelmansa alkoholin suhteen, kun hänelle olin asiasta ilmoittanut. Pidin pari viikkoa hiljaiseloa ja seuraavan kerran tavattaessa palasin asiaan ja kysyin, mitä mietit edellisen kerran jälkeen. Keskustelu oli jo huomattavasti hedelmällisempi. Kun rauhassa selitti kaverien olevan huolissaan ja yhdessä päättäneen ottaa asian puheeksi ja havainneen ystävässä ainakin 4-5 tyypillistä alkoholin liikakäytön seurausta, niin johan alkoi keskustelu maittaa. Seurauksista en vielä tiedä, kukin päättää ne jatkotoimet, lääkärit, terapeutit ja muut itse, mutta jonkun ulkopuolisen on usein se siemen kylvettävä.

Ja nimenomaan ystävän tai omaisen. Vaikka se vaikeaa olisikin.

Niin. Tämä tarina alkoi edellisestä merkinnästä, 70-luvun lähiöstä. Olisi toivottavaa, että sellainen välittämisen kulttuuri vielä joskus Suomeen ja maailmaan palaisi. Taitaa jäädä idealismiksi ja unennäöksi.

Kiitos kuitenkin kaikille, jotka lukevat, välittävät. Välittäkää toisistanne ja välittäkää myös se tieto, että ystävänne addiktiota - oli se mikä tahansa - epäilette.

Välittäkää




 

Tätä blogia tukee http://www.davaisannointi.fi/